Taukoa elämästä

Joskus sitä tarvitsee tauon omasta elämästään. Minä haluan nyt tauon tästä kaikesta.
 Kyllä, kaikki on oikein hyvin. Älkää siitä huoliko. Oikeastaan kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki on erinomaisesti.
 Ja ehkä juuri siksi, juuri siitä syystä minä nyt haluan taukoa. Haluan taukoa siitä elämästä, joka vie liian suuren osan ajastani. Minulla on parempaakin käyttöä ajalleni.
 Antakaa minulle se aika. Minä haluan sen ajan ja tarvitsen sen ajan. Haluan keskittyä onnellisuuteen ja itseeni. Haluan edes joskus keskittyä itseeni. Antakaa minun tehdä se edes tämän yhden kerran. Jättäkää minut rauhaan.

     ”Luuletko tosiaan, että vanhempasi eivät ymmärrä? He tietävät Kohtalosta ja Huivinkutojista enemmän kuin uskotkaan. He tietävät, että unen nähtyään on lähdettävä. Ehkä he eivät käsitä, miksi juuri sinä näit unen, mutta sillä ei ole edes väliä. He ovat ylpeitä sinusta ja jos olisit kertonut unesta ensin heille, he olisivat itse patistaneet sinua matkaan. Usko pois Lizzie, ihmiset uskovat huivinkutojiin.”

     ”Väitätkö sitten, että kukaan ei koskaan ole nähnyt samanlaista unta ilman, että huivinkutojat ovat sitä halunneet?”

     ”En ole ainakaan koskaan kuullut sellaisesta.”

     ”Enpä tiedä, Edmund…” tyttö totesi. ”Minulla ei ole mitään syytä lähteä mukaan tällaiseen.”

     ”Sinulla jos jollain on kaikki syyt olla tässä mukana!”

     ”Joku typerä uni ei ole syy. Eivätkä kansantarut.”

     Edmund huokaisi nyt varmaan kaikkein syvimmän huokauksensa koko aamun aikana. ”Kun vain ymmärtäisit, etteivät ne ole satuja.”

     ”Missä ovat todisteet? Minä alan pikkuhiljaa epäillä, että vanhuus on vienyt järkesi”, Liz tiuskaisi.

     Edmund hiljeni täysin. Koko huone oli äkkiä miltei yhtä hiljainen kuin ruumishuone. Kuului vain kellon tikitys ja kaksi hengitystä: toinen syvä ja rauhallinen, toinen kiivas ja hyvin äänekäs. Lizzie oli noussut seisomaan ja hän tuijotti Edmundia suurilla silmillään erittäin tiukasti. Kuin yrittäen nähdä läpi sen kaiken vanhuudenhöperyyden ja muun potaskan. Kuin yrittäen nähdä suoraan sieluun asti, missä totuus saattoi piileksiä.

Mutta Liz ei nähnyt mitään. Vaikka hän kuinka yritti, hän näki vain vilpittömät silmät, jotka yrittivät vedota tyttöön. Eikä hän halunnut uskoa niiden vilpittömyyteen. Silmät olivat kuitenkin sameat, aivan kuin joku olisi evännyt niiltä joskus totuuden.

     ”Minä haluan sinun van yrittävän. Kokeilisit edes, anna huivinkutojille mahdollisuus”, Edmund sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli raskas ja hyvin väsynyt kaiken sen taistelun jälkeen. Ja kuinka kiivas taistelu olikaan. Nyt se tuntui viimein jo lähenevän loppua.

     ”Yksi vuorokausi”, Liz sanoi tiukasti. ”Yksi vuorokausi ja sitten tulen takaisin. Ei enempää eikä vähempää.”

     Miehen silmät kirkastuivat jälleen. Niistä saattoi nähdä onnen tuikkeen, samanlaisen kuin tähdillä talvisena pakkasyönä. Mies vaikutti aidon ilahtuneelta.

     ”Enempää en sinulta pyydäkään”, hän kuiskasi, mutta kuiskauskin tuntui kuin huudolta Lizzien korviin.