Kyllä, kaikki on oikein hyvin. Älkää siitä huoliko. Oikeastaan kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki on erinomaisesti.
Ja ehkä juuri siksi, juuri siitä syystä minä nyt haluan taukoa. Haluan taukoa siitä elämästä, joka vie liian suuren osan ajastani. Minulla on parempaakin käyttöä ajalleni.
Antakaa minulle se aika. Minä haluan sen ajan ja tarvitsen sen ajan. Haluan keskittyä onnellisuuteen ja itseeni. Haluan edes joskus keskittyä itseeni. Antakaa minun tehdä se edes tämän yhden kerran. Jättäkää minut rauhaan.
”Luuletko
tosiaan, että vanhempasi eivät ymmärrä? He tietävät Kohtalosta ja
Huivinkutojista enemmän kuin uskotkaan. He tietävät, että unen nähtyään on
lähdettävä. Ehkä he eivät käsitä, miksi juuri sinä näit unen, mutta sillä ei
ole edes väliä. He ovat ylpeitä sinusta ja jos olisit kertonut unesta ensin
heille, he olisivat itse patistaneet sinua matkaan. Usko pois Lizzie, ihmiset
uskovat huivinkutojiin.”
”Väitätkö sitten,
että kukaan ei koskaan ole nähnyt samanlaista unta ilman, että huivinkutojat
ovat sitä halunneet?”
”En ole ainakaan
koskaan kuullut sellaisesta.”
”Enpä tiedä,
Edmund…” tyttö totesi. ”Minulla ei ole mitään syytä lähteä mukaan tällaiseen.”
”Sinulla jos
jollain on kaikki syyt olla tässä mukana!”
”Joku typerä uni
ei ole syy. Eivätkä kansantarut.”
Edmund huokaisi
nyt varmaan kaikkein syvimmän huokauksensa koko aamun aikana. ”Kun vain
ymmärtäisit, etteivät ne ole satuja.”
”Missä ovat todisteet?
Minä alan pikkuhiljaa epäillä, että vanhuus on vienyt järkesi”, Liz tiuskaisi.
Edmund hiljeni
täysin. Koko huone oli äkkiä miltei yhtä hiljainen kuin ruumishuone. Kuului
vain kellon tikitys ja kaksi hengitystä: toinen syvä ja rauhallinen, toinen
kiivas ja hyvin äänekäs. Lizzie oli noussut seisomaan ja hän tuijotti Edmundia
suurilla silmillään erittäin tiukasti. Kuin yrittäen nähdä läpi sen kaiken
vanhuudenhöperyyden ja muun potaskan. Kuin yrittäen nähdä suoraan sieluun asti,
missä totuus saattoi piileksiä.
Mutta Liz ei nähnyt mitään. Vaikka hän kuinka yritti, hän
näki vain vilpittömät silmät, jotka yrittivät vedota tyttöön. Eikä hän halunnut
uskoa niiden vilpittömyyteen. Silmät olivat kuitenkin sameat, aivan kuin joku
olisi evännyt niiltä joskus totuuden.
”Minä haluan
sinun van yrittävän. Kokeilisit edes, anna huivinkutojille mahdollisuus”,
Edmund sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli raskas ja hyvin väsynyt kaiken sen
taistelun jälkeen. Ja kuinka kiivas taistelu olikaan. Nyt se tuntui viimein jo
lähenevän loppua.
”Yksi
vuorokausi”, Liz sanoi tiukasti. ”Yksi vuorokausi ja sitten tulen takaisin. Ei
enempää eikä vähempää.”
Miehen silmät
kirkastuivat jälleen. Niistä saattoi nähdä onnen tuikkeen, samanlaisen kuin
tähdillä talvisena pakkasyönä. Mies vaikutti aidon ilahtuneelta.
”Enempää en
sinulta pyydäkään”, hän kuiskasi, mutta kuiskauskin tuntui kuin huudolta
Lizzien korviin.
