Tyttö vai poika? Idea vai materia? Tunne vai todellinen tarve?

On vaikeaa rakastaa, kun ei tiedä mitä pitäisi rakastaa. Ja kun tietää, ettei oma rakkaus kuitenkaan vastaa toisen rakkautta. Minulle rakkaus on erilaista. Minä en halua kaikkea, mitä muut haluaat, mutta samalla haluan jotain, mitä muut eivät osaa ajatellakaan. Mutta ketä rakastaisin? Millaista ihmistä? Tiedän mitä haluan rakkaudelta, mutten tiedä ketä haluan rakastaa.

Näen maailman tekstinä. Jollekin maailma on värejä, toiselle ääntä. Kolmas näkee ehkä kuvia, neljäs numeroita. Minä näen kirjaimia, jotka sitoutuvat yhteen sanoiksi. Nämä sanat siirtyvät riveiksi, joita kutsutaan lauseiksi. Ja lauseet tanssivat päättömästi muodostaen maailmankaikkeuden.

Another place to fall

For me, world is just another place to be. We have nothing, but at the same time we have everything. What is the purpouse of living? We don't have one. Just put the clothes on and try to smile. Everything looks prettier then.

Ehkä jonain päivänä minäkin saan kokea satuni

Sitä odotellessa on vain pidettävä pää pystyssä ja hymyiltävä. Maailma tarjoaa ihmiselle kaiken kultalautasella. Ihminen ei vain osaa ottaa sitä lautasta vastaan. Kulta on liian arvokasta ihmiselle. Ihminen näkee vain rautatarjottimen ja tarttuu siihen. Ja kun rauta osoittautuu liian raskaaksi kantaa, itketään. Silloin mietitään, että miksi minulle ei koskaan tuoda mitään kultalautasella.
Kaikki on aina ihmisestä itsestään kiinni.

Rakkaus on ihmiskunnan luoma valhe

Mikään muu ei ole pysyvää paitsi muutos

"Kaikki oli katoavaista paitsi hänen kuolematon sielunsa, joka kerta toisensa jälkeen kokisi nämä samat asiat. Joka ikinen kerta uudella nimellä ja muistamatta edellistä kertaa."

Älä, äiti, kysy

Äiti kysyi, laihdutanko.

Saako ihminen iloita onnestaan ja kertoa sen muillekin?

Taukoa elämästä

Joskus sitä tarvitsee tauon omasta elämästään. Minä haluan nyt tauon tästä kaikesta.
 Kyllä, kaikki on oikein hyvin. Älkää siitä huoliko. Oikeastaan kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki on erinomaisesti.
 Ja ehkä juuri siksi, juuri siitä syystä minä nyt haluan taukoa. Haluan taukoa siitä elämästä, joka vie liian suuren osan ajastani. Minulla on parempaakin käyttöä ajalleni.
 Antakaa minulle se aika. Minä haluan sen ajan ja tarvitsen sen ajan. Haluan keskittyä onnellisuuteen ja itseeni. Haluan edes joskus keskittyä itseeni. Antakaa minun tehdä se edes tämän yhden kerran. Jättäkää minut rauhaan.

     ”Luuletko tosiaan, että vanhempasi eivät ymmärrä? He tietävät Kohtalosta ja Huivinkutojista enemmän kuin uskotkaan. He tietävät, että unen nähtyään on lähdettävä. Ehkä he eivät käsitä, miksi juuri sinä näit unen, mutta sillä ei ole edes väliä. He ovat ylpeitä sinusta ja jos olisit kertonut unesta ensin heille, he olisivat itse patistaneet sinua matkaan. Usko pois Lizzie, ihmiset uskovat huivinkutojiin.”

     ”Väitätkö sitten, että kukaan ei koskaan ole nähnyt samanlaista unta ilman, että huivinkutojat ovat sitä halunneet?”

     ”En ole ainakaan koskaan kuullut sellaisesta.”

     ”Enpä tiedä, Edmund…” tyttö totesi. ”Minulla ei ole mitään syytä lähteä mukaan tällaiseen.”

     ”Sinulla jos jollain on kaikki syyt olla tässä mukana!”

     ”Joku typerä uni ei ole syy. Eivätkä kansantarut.”

     Edmund huokaisi nyt varmaan kaikkein syvimmän huokauksensa koko aamun aikana. ”Kun vain ymmärtäisit, etteivät ne ole satuja.”

     ”Missä ovat todisteet? Minä alan pikkuhiljaa epäillä, että vanhuus on vienyt järkesi”, Liz tiuskaisi.

     Edmund hiljeni täysin. Koko huone oli äkkiä miltei yhtä hiljainen kuin ruumishuone. Kuului vain kellon tikitys ja kaksi hengitystä: toinen syvä ja rauhallinen, toinen kiivas ja hyvin äänekäs. Lizzie oli noussut seisomaan ja hän tuijotti Edmundia suurilla silmillään erittäin tiukasti. Kuin yrittäen nähdä läpi sen kaiken vanhuudenhöperyyden ja muun potaskan. Kuin yrittäen nähdä suoraan sieluun asti, missä totuus saattoi piileksiä.

Mutta Liz ei nähnyt mitään. Vaikka hän kuinka yritti, hän näki vain vilpittömät silmät, jotka yrittivät vedota tyttöön. Eikä hän halunnut uskoa niiden vilpittömyyteen. Silmät olivat kuitenkin sameat, aivan kuin joku olisi evännyt niiltä joskus totuuden.

     ”Minä haluan sinun van yrittävän. Kokeilisit edes, anna huivinkutojille mahdollisuus”, Edmund sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli raskas ja hyvin väsynyt kaiken sen taistelun jälkeen. Ja kuinka kiivas taistelu olikaan. Nyt se tuntui viimein jo lähenevän loppua.

     ”Yksi vuorokausi”, Liz sanoi tiukasti. ”Yksi vuorokausi ja sitten tulen takaisin. Ei enempää eikä vähempää.”

     Miehen silmät kirkastuivat jälleen. Niistä saattoi nähdä onnen tuikkeen, samanlaisen kuin tähdillä talvisena pakkasyönä. Mies vaikutti aidon ilahtuneelta.

     ”Enempää en sinulta pyydäkään”, hän kuiskasi, mutta kuiskauskin tuntui kuin huudolta Lizzien korviin.

Jossain siellä kaukana...

Jossain siellä kaukana on tyttö, joka minä haluaisin olla. Tyttö, joka olen unikuvissani. Tyttö, joka juoksee pakoon hyökyaaltoa Munkkiniemessä voidakseen pelastaa siltä siskonsa. Tyttö, joka potkii seiniä rikki pelastaakseen itselleen tuntemattoman pojan.

 Jossain siellä kaukana on tyttö, joka on kaikkea, mitä minä haluaisin olla. Mutta hän on juuri siellä, jossain kaukana. Haavemaailmassa, alitajunnassa. Hän on se oman elämänsä sankari, jollaiseksi minä en koskaan muutu. Hän on se ihminen, joka pelastaa henkiä tavalla, johon minä en koskaan tule pystymään.

 Jossain siellä kaukana on tyttö, joka on kuin minä, mutta paljon täydellisempi.
Ja tiedättekö mitä? Oikeasti minä en edes ikävöi häntä. Kukaan ei ole täydellinen ja joskus on vain parempi olla oma itsensä.

Sateenkaarisateenvarjo ja pari draamaa liikaa

Minulle on pahaksi katsoa kaksi draamaa perättäisinä iltoina, alan ajatella liikaa. Ajatukseni eivät ole mitenkään kummoisia, ne ovat täysin samanlaisia kuin kaikkien muidenkin, mutta jostain syystä minä en vain pysty pitämään niitä sisälläni. Haluan kaikkien tietävän, mitä päässäni liikkuu vaikka samalla on täysin selvää, ettei ketään kiinnosta.

 Miksi minusta tuntuu, että jokainen ihminen haaveilee rakkaudesta? Kauneus, raha ja rakkaus. Kolme asiaa, jotka jokainen ihminen haluaa saavuttaa. On tekopyhyyttä sanoa, ettei haluaisi jotain niistä. On itselleen valehtelemista, jos kieltää, että haluaa näitä kaikkia.

 Mutta rakkaus... Vaikka olisit pennitön ja ruma kuin petolinnun persus, jos sinua rakastetaan ja sinä rakastat jotakuta, mikään ei koskaan ole niin huonosti. Rakkaus paikkaa jokaisen haavan ja se tukkii pienimmänkin kolon, josta kylmä maailma voisi tunkea sisään. Se lämmittää sisältäpäin ja hohkaat sitä lämpöä myös muille.

 Milloin on minun aikani? Minäkin haluan kokea sen pakahduttavan tunteen, kun juoksee käsikädessä kaupungilla. Ja kun alkaa sataa, sitä vain kietoutuu toisen kaulaan ja painaa tämän huulille suudelman. Minäkin haluan kokea sen tunteen, kun varpaita kihelmöi.

 Kaikkein huvittavinta on se, etten todella usko siihen. En usko, että rakkaus on sitä, mitä kirjoissa kerrotaan. Minäkin pystyn kertomaan kutkuttavan rakkaustarinan ilman, että olen sellaista kokenut. On julmaa opettaa meille nuorille rakkaudesta sellaisia asioita.

 Luin tänään yhtä lehteä. Siinä sanottiin, että poikien käsitys seurustelusta rajoittuu lähinnä p0rn00n ja tyttöjen taas rakkausromaaneihin ja romanttisiin elokuviin. Jos asia tosiaan on näin, miten kukaan voi koskaan kuvitella kokevansa ensisuudelmansa rankkasateessa sillan alla tukka ihan märkänä? Miten joku voi kuvitella, että poika yhtäkkiä vain ilmestyy siihen niin, ovelle seisomaan kukka kädessä?

 Ja silti, silti meille luodaan tällainen illuusio täydellisestä miehestä. Ja kaiken lisäksi sanotaan, ettei saa tyytyä vähempään! Tavoittele täydellisyyttä, ujuta perfektionismisi myös rakkauselämään ja takaat sen, että jäät ikuisesti yksin. Niin se kai on.
 Tai sitten minuun ei koskaan ole rakastuttu.

Hitto, en osaa enää käyttää bloggeria

Sateenkaarisateenvarjo

Makaan sängyllä mahallani. Nojaan päätäni käsiini ja heiluttelen jalkojani ilmassa. Katseeni on nauliintunut hänen hääräämiseensä ja hiukan hermostuneeseen liikehdintäänsä joka suuntaan.
Päiväpeite on suloinen, se on väripilkku muuten kliinisenpuhtaassa ja vitivalkoisessa huoneessa. Päiväpeitto loistaa sateenkaaren väreissä ja minä liu’utan sormiani kangaskaistaleiden saumoja pitkin tuijottaessani pojan hätiköivää pakkaamista. En ihan ymmärrä mitä pakkaamista siinä on, tai siis emmehän me ole menossa pakoon yhteiskuntaa, vietämme vain pari yötä kahdestaan. Kaukana molempien vanhemmista tekosyynä festarit ja yöpymispaikkana kaverin veljen kämppä. En ymmärrä, miten se meni täydestä molempien vanhempiin, mutta eipä sillä niin väliä. Ainakin saamme olla hetken kahdestaan. Ilman, että kenenkään tarvitsee tietää mitään. Se on niin vaikeaa elää tällaisessa yhteiskunnassa ja vielä näin pienellä paikkakunnalla kuin missä me asumme. On helpottavaa päästä hetkeksi suurkaupungin sykkeeseen ja kulkea käsi kädessä pitkin rantakatua.
    Minä näen sen, näen hätääntyneen katseen pojan silmissä. Ja jopa sen koen hellyttäväksi. Hän on hermostunut, mikä on kyllä ymmärrettävää.  Tämä on hänelle uutta. Ei se kyllä minullekaan ole mikään rutiinijuttu, ensimmäinen kerta kuitenkin. Mutta jotenkin… niin, ehkä olen vain itsevarmempi ja sinut itseni kanssa. Hän on epävarma, ei ole ihan vielä varmistunut siitä, että tämä ei ole mikään sairaus. Jokainen saa rakastaa ihmistä, jota itse haluaa. Minä pidän sitä rikkautena, kun todella rakastuu ihmisen luonteeseen ja persoonaan sen sijaan, että katsoisi aina sitä ulkonäköä ja sitä, mikä piilottelee housujen alla.
    Minä olen homo. En pelkää myöntää sitä kenellekään. Hän väittää edelleen kovin olevansa bi. Minä tiedän se valheeksi, mutten kerro sitä hänelle. Jokaisen tulisi saada elää elämänsä kuten haluaa. Ja ennemmin tai myöhemmin hänkin huomaa sen. Minä näen sen jo silkasta katseesta, jonka hän minulle usein suo. Hän ei näe maailmassa ketään muuta kuin minut.  Se on ihana tunne, kun tuntee olonsa rakastetuksi. Kun tietää olevansa jollekin maailman keskipiste. Siitähän jokainen haaveilee; että elämä olisi kuin rakkausromaanista tai nuortenkirjasta. Jokainen haaveilee sitä silmittömästä rakkaudesta, joka vain sumentaa koko maailman, tuhoaa kaiken muun, paitsi oman rakkaan. Ja kun tietää, että saa vastakaikua, kun tietää, ettei ole yksin sen tunteen kanssa. Se on maailman mahtavin tunne. Mikään aita ei ole liian korkea kiivettäväksi ja mikään virtaus liian kova ylitettäväksi. Silloin pystyy kaikkeen ja jopa luontoäiti tuntuu olevan sinun puolellasi.
    Näen hänen lopettaneen pakkaamisensa jo hetki sitten, hän tuijottaa minua. ”Mitä ajattelet?” hän kysyy hymyillen. Hymy kilpailisi kirkkaudessaan tähtiäkin vastaan. Ja se valaisee minun mieleni paremmin kuin aurinko.
    ”Sinua”, vastaan hänelle.
    Poika astuu pari askelta lähemmäs minua ja istahtaa sängynreunalle. Tunnen sydämeni alkavan pamppailla hiukan nopeampaa. Kasvoillani on typerä hymy.
     ”Mitä sinä minusta?” hän kysyy.
    Minä nousen pystyyn ja istahdan hänen vierelleen sateenkaarenvärisen päiväpeiton päälle. Otan hänen kasvonsa käteeni. Katson hänen harmaita silmiään hetken. Sekoitan pitkät, luisevat sormeni hänen tuhkanvaaleaan tukkaansa ja painan hänen huulilleen suudelman. Ei mitään kevyttä, mikä näytetään vanhemmille. Ei mitään suloista, mitä kavereiden edessä tehdään. Minä suutelen häntä intohimoisesti, tunnen kuinka ruusunpunaiset huuleni liikkuvat hänen omillaan.
    Kielemme kohtaavat. Ne tervehtivät toisiaan varovasti. Minä olen aina pitänyt sitä vähän ällönä, mutta tällä hetkellä en voi ajatella mitään muuta kuin hänen kuumaa hengitystä kurkussani. En voi ajatella muuta kuin kihelmöivää tunnetta ympäri kehoani. Hän ihan totta vastasi suudelmaani ilman pienintäkään pidättäytyväisyyttä.
    Tiedän, että molemmat haluamme lisää. Hänkin tietää sen. Mutta sitä paremmin me molemmat tiedämme, että meidän on lopetettava tähän. Hänen vanhempansa voivat tulla sisään millä hetkellä tahansa. Päästän käteni valahtamaan hänen niskastaan ja tartun häntä kädestä.
    ”Mietin vain sitä, kuinka sinua rakastan. Tiedätkö sen tunteen, joka tulee lukiessa nuortenromaaneja. Kun joka paikkaan kihelmöi ja vain haaveilee, että sellainen rakkaus joskus sattuu kohdalle? Minun mielestäni tämä on parempaa. Minä rakastan sinua”, kuiskaan hänelle sanat, joita olin juuri ajatellut.
     Hän hymyilee ja painaa vielä hellän suudelman huulilleni. Hänen pehmeät, lämpimät huulensa hädin tuskin koskettavat omiani, mutta silti se tuntuu ihanalta.
    ”Meidän täytyy lähteä, myöhästymme muuten junasta”, hän sanoo.
    Tunnen pienen pistoksen rinnassani. Hän ei sanonut rakastavansa minua. Mutta hän on oikeassa, meillä on kiire.

Illalla kävelemme käsi kädessä pitkin rantakatua. Katsomme auringonlaskua meren yllä. Tunnemme monia polttelevia katseita selässämme, mutta suurin osa niistä on lähinnä hellyttäviä. Ei yhtä paljon epäluuloa.
    Hän pysähtyy ja minä pysähdyn hänen kanssaan. Hän ottaa toisenkin käteni käteensä ja tuijottaa maahan. Minä osaan olettaa, mitä tuleman pitää, mutten uskalla toivoa. Silti teen niin, toivon sydämeni pohjasta.
    ”Minäkin rakastan sinua”, hän sanoo minulle.
    Hän ei suutele, ei edes yritä. Hän hädin tuskin katsoo silmiini. Mutta hänen kädenpuristuksensa... Kaikki on juuri niin kuin kuuluukin. Ja minä olen pakahtua onnesta. Olen pakahtua rakkaudesta, joka sisälläni ryömii kuin kummakin otus.
    En vastaa hänelle, en koe sitä tarpeelliseksi. Minä vain katson hänen kasvojaan ja paria pisamaa hänen nenänpäällään. Mieleni tekisi sanoa jotain, mutta pilaisin vain hetken. Joten olen hiljaa.  Minä vain hymyilen.
Pian lähdemme jatkamaan matkaa. Käsi kädessä. Tuntien toistemme läsnäolon, tuntien toistemme rakkauden. Ja tiedämme sen kestävän ikuisuuksiin ja sen yli.
    Ennen kuin pääsemme hotellille, taivas repeää yllämme. Onneksi hän kantaa sateenvarjoa ja avaa sen hetkessä yllemme. Katsomme toistemme hiukan kostuneita hiuksia ja nauramme.
    Katseemme pysähtyvät toistemme silmiin ja äkkiä kaikki ympäriltämme on kadonnut, en näkisi edes autoa, vaikka se yrittäisi ajaa päälleni. Näen vain hänen silmänsä ja sen kiihkeän katseen. Yhtäkkiä olemme jälleen toistemme kimpussa, valmiiksi kosteat huulemme ovat ahnaat. Siinä me suutelemme, sateenkaarisateenvarjon alla.