Minä olen kyllästynyt tuohon kaikkeen jo ajat sitten. Olen päättänyt, etten enää anna ulkoisten tekijöiden pilata omaa hyvää mieltäni. Minä olen minä. Näytän miltä näytän. Ihan sama, pidänkö ulkonäöstäni vai en, olen oppinut elämään sen kanssa. En ole myöskään maailman kiltein ja ihanin persoona, mutten myöskään ihailtavasti ilkeä tai paha. Olen jotain siltä väliltä ja äärimmäisen ärsyttävä.
Joskus minä päätin olla välittämättä siitä kaikesta, mutta aina kaikki ei ole niin helppoa. Joskus kaikki vanhat haavat palaavat takaisin.
” ”Laulavista hiekoista?” Des päätyi vastaamaan painottaen sanansa niin, että ne kuulostivat aivan kysymykseltä, niin kuin kuuluikin. Desiree ei ollut koskaan kuullutkaan tuollaisista asioista.
”Niin… Tai siis oikeastaan se on tarina. Tarina laulavien hiekkojen maasta”, poika vastasi kohentaen hieman hymyään, joka oli päässyt jo vähän lässähtämään.
”Ei, Damien, en ole koskaan kuullut laulavista hiekoista”, Desiree vastasi kyllästyneenä. Hän ei tosiaan juuri nyt jaksaisi. Ei sitten yhtään.
”Hassua… se on äidin kertoma tarina. Se oli lempi-iltasatuni, kun olin pieni. En tiedä, kertooko hän sitä enää Marisille. Ehkä, ehkä ei. Se on kuitenkin kiva tarina.”
Desiree huokaisi. Eipä tässä ollut parempaakaan tekemistä. ”Haluatko kertoa sen minullekin?”
Damienin ilme kirkastui kuin maa auringon noustessa. Poika alkoi kertoa tarinaa miehistä, jotka ratsastivat hevosilla ja huusivat ”jiihaa!”. Damien taisi kutsua niitä cowboyksi. Miehet ratsastivat auringonlaskuun saakka joutuen aina välillä tappeluihin milloin kenenkin kanssa ja saapuivat lopulta hiekkarannalle. Siellä he riisuivat hevosensa valjaista, riisuivat saappaansa ja kävelivät vitivalkoisella hiekalla kohti turkoosia merta. Tarina kertoo, että kun vetää kantapäillään hiekkaa, se alkaa laulaa. Damien ei osannut kertoa, miltä laulu kuulosti, mutta Des sai sellaisen käsityksen, että laulu oli kauniimpaa kuin ainoankaan laulajattaren. Ja kun hiekka alkoi muuttua liian märäksi laulamiseen, kannatti kiinnittää katse mereen. Aallokon keskeltä saattoi yhtäkkiä pompata ylös jättiläismäinen kala. Delfiinikö se oli?
Oikeasti tarina oli pitkä monin kääntein ja maustein. Sillä aikaa, kun pojan pehmeä ääni kiemurteli Desireen aivoihin, tyttö siirtyi aina vain lähemmäs ja lähemmäs Damienia. Kyllä se oikeasti tuntui ihan hyvältä olla taas yhdessä pojan kanssa. Mieluummin Damien kuin Charles. Ehdottomasti mieluummin Damien. ”
